Lähdin tapaamaan entistä työkaveriani naapurikuntaan. Hän sairastaa alzhaimeria, mutta oli nyt reipas ja iloinen, valitettavasti vaan muisti oli huonontunut entisestään. Tähän asti olemme muistelleet yhteisiä pyöräilyretkiä mutta nyt hän ei enää niitä muistanut. 

Tulin kotiin ja mieheni kertoi, että yksi talomme "tädeistä" oli käynyt kertomassa, että voi huonosti ja että ei osaa laittaa kännykkää töpseliin, jotta voisi käyttää puhelintaan. Kännykkäohgelma oli ratkaistu mutta ajattelin käydä tervehtimässä tätiä. Hän olikin huonossa kunnossa ja valitti, että yöllä oli ripuloinut ja että on kummallinen olo. Hänellä on turvapuhelin ja yhdessä päätimme soittaa apua. Apua tuli yhden tunnin,  siis TUNNIN päästä. Tuli kuite, eik'nkin ihan mukava hoitaja, joka alkoi kysellä lääkkeistä ja silloin huomattiinkin, ettei täti ollut ottanut moneen päivään lääkkeitään. Tilattiin taksi ja mummo sinne kirjeen ja sairakertomusmapin kanssa. Avaimia ei löytynyt mistään, eikä kännykän pinkoodia löytynyt myöskään. Onneksi minulla oli kännykkä mukana ja saimme yhteyden tyttäreen, joka asuu Oulussa. Nyt on mummeli sairaalassa, ilman avaimia ja kännykkää. Tuntuu, että omakin verenpaineeni on koholla, niin ikävä olo tuli...

Kodinhoitaja käy kaksi kertaa viikossa ja arvatkaahan, mitä hän tekee 86-vuotiaan mummon kotona? Ei mitään!! Keskustelee ja ottaa toisena päivänä mukaansa kauppalistan ja toisena päivänä tuo tilatut tavarat! Tällaista on tämän päivän kodinhoito!

Tulihan taas purnattua, mutta minusta jotain on kyllä pahasti pielessä vanhusten hoidossa tai hoitamattomuudessa.