Muistan kuin eilisen päivän, sen kun Maijuneito syntyi.

Olin viemässä miniääni kätilon luokse tarkastukseen ja laskettu päivä oli ihan lähellä. Tunsin jotenkin, että pian alkaa tapahtua ja kun palasimme kotiin, jäin hänen luokseen ja hetken päästä lapsivesi tulikin.

Kun aika koitti, lähdimme yhdessä sairaalaan ja poikani sai tiedon mutta oli töissä Helsingissä ja lupasi tulla niin pian kuin vaan pääsee. Olin miniän kanssa odotushuoneessa, joka oli aivan erilainen kuin mitä muistin omista synnytksistäni. Katilöiden suhtautuminen ja koko tunnelma oli aivan ihana ja ystävällinen. Huoneessa oli suuri kaksoivuode, radionauhuri, tuoli ja keinutuoli. Keinutuoli tuntuikin olevan hyvä paikka ja kätilö kävi katselemassa jaa kuuntelemassa usein ja kysyi haluaakotuleva äiti jotain helpotusta tai ehkä syömistä. Katsoin ihmeissäni, kätilöä, että SYÖMISTÄ??? Kun itse olin synnyttämässä, ei vuoteesta saanut nousta, saatikka syömisestä tai edes juomisesta ei ollut tietoakaan...... On maailma muuttunut! Ja parempaan suuntaan!

Kun sitten poikani saapui, minä lähdin kotiin jännittämään. Pitkäsäärinen tyttö syntyi, kertoi poika väräjävällä äänellä aamulla puhelimitse. Voi sitä  onnea!

Olemme miettineet, että ensimmäinen lastenlapsi muuttaa koko elämän. Ehkä siksi se on aina kaikkein tärkein. Niin se vaan on, ei voi mitään....

Lauantaina siis juhlimme. Neiti harrastaa ratsastusta ja on kesällä menossa leirille. Hän on hyvä kaikkien eläinten kanssa ja kotona on pieni partaagama, lisko. Se on tärkeä ja ainoita eläimiä, mitä allergiseen perheeseen voi ajatella. Ensin se tuntui oudolta mutta nyt se on jo ihan tuttu ja hauska elukka.

Toiseen asiaan....Kerroin jo aikaisemmin tietokoneongelmistani ja yritän edelleen löytää Eila-nimistä blogiystävää.  Toivon, että hän löytäisi minut täältä. EILA!